Helmikuun helmet

On kulunut jokunen hetki siitä kun vimeksi olen postaillut ja se johtuu ihan siitä, että on ollut sellainen tohina päällä tässä pesueessa että joutuu väliin pitämään tupeestaan kiinni.

Tammikuun puolessa välissä koko porukka sairastui vuoronperään jonkin sortin flunssaan. Pojat saivat korvatulehduksen ja antibiootteja rouskutettiin taas vaihteeksi viikon verran. Tämän jälkeen sitkeä flunssa iski ensin Mikaan ja pian myös minuun ja toipuminen kesti meillä molemmilla useita viikkoja. Lapset selvisivät sen kertaisen kierroksen onneksi vähemmällä mutta räkää riitti lahjoitettavaksi asti.

Kun sitten olimme selvinneet flunssasta ja elämä tuntui taas hymyilevän edes hieman, pojille annettiin vesirokkorokotusten buusterit. Tämä luultavasti sai aikaan uniongelmat, jotka alkoivat heti seuraavana yönä heidän saatuaan rokotukset. Seuraavat kaksi viikkoa herättiinkin sitten neljän ja viiden välillä. Parhaimmillaan muistan katsoneeni kelloa 03:54 ja kammenneeni alakertaan maitoa lämmittämään kahden super pirteän otuksen kanssa. Sama tahti jatkui päivästä toiseen ja iltaisin kaaduimme sänkyyn heti yhdeksältä, joskus jopa kahdeksan jälkeen tietäen, että herätys olisi jälleen (aivan liian) aikaisin. Päiväunien aikaan olisi sitten voinut luulla poikien nukkuvan pitkään ja hyvin mutta ei. Päikkärit olivat usein katkonaisia ja jäivät aivan liian lyhyiksi. Kun sitten itse pääsin päikkäriaikaan hetkeksi peiton alle, sydän tykytti hermostuneena odottaen milloin kutsu kävisi poikien huoneesta ja olisi taas aika hypätä pystyyn. Tarjolla oli siis oikein levollista ja rentouttavaa unta. NOT!

Mika on parhaillaan vaihtamassa työpaikkaa ja koska aloitus tulisi olemaan vasta maaliskuun alussa, hän pystyi olemaan kaverina poikien hoidossa myös päivisin. Tämä järjestely  auttoi kyllä aivan valtavasti. Poikien häiriintynyt unirytmi ei kuitenkaan ollut ainoa asia joka valvotti: Siennalla oli (ja on edelleen) meneillään kausi jolloin hän ei suostu nukkumaan yksin. Mika otti sydänasiakseen nukkua Siennan viereen levitetyllä vaahtomuovipatjalla ja siirtyi peittokainalossa patjalle nukkumaan joka kerran kun vain Sienna kutsu kävi. Kun tähän lisätään vielä poikien yölliset tuttien tippumiset ja niiden korjailut pitkin yötä, niin ei tarvitse miettiä mistä tummat silmänaluset johtuivat.

Kaiken tämän hullunmyllyn keskellä olin hakenut töitä ja jopa saanut työpaikan! Univajeessa tulin toimineeksi ehkä normaalia olotilaa rohkeammin, enkä ottanut  itseäni liian vakavasti hakiessani työpaikkaa. En yksinkertaisesti jaksanut. Pojillekin järjestyi päivähoitopaikka läheisestä päiväkodista joka sijaitsi aivan Siennan hoitopaikan naapurissa. Olimme jonottaneet hoitopaikkaa 4kk (lakisääteinen aika) ja paikat järjestyivät sitten ihmeellisesti juuri määräajan umpeutuessa. Nyt sitten aloittaisimme tutustumisen päiväkotiin pikkuhiljaa ja olemme käyneetkin jo muutaman kerran poikien kanssa tutustumassa päiväkodin pihaan, hoitajiin ja muihin lapsiin.

Ensikertaa mennessämme tutustumaan koko piha oli yhtä suurta uima-allasta ja kurahousujen ja kumppareiden sijaan olisi ollut käytännöllisempää pukea pojile snorkkelit ja räpylät. Pojat olivat siis kirjaimellisesti kuin kalat vedessä heti ensi hetkestä lähtien, eikä vierastamisesta näkynyt merkkiäkään. Pääsimme jutustelemaan poikien oman hoitajan kanssa  ja saimme kuvan siitä miten päiväkodin arki ja rutiinit rullaavat. Pojat tekivät omalla tyylillään tuttavuutta tulevan hoitopaikkansa kanssa: Noel heittäytyi pihaan päästessään samantien kontalleen ja joi suoraan rapakosta, Nando puolestaan söi hiekkalaatikossa mutaa pihalta löytämällään lapiolla. Että näin. ” Tässä olisi nämä meidän pojat.”

Viikonaloppuna halusimme tehdä jotain vähän arjesta poikkeavaa ja ajelimme Vantaalle, Flamingon Naurusaarelle. Hiihtolomien vuoksi muutama muukin oli päättänyt tulla viettämään lauantai iltapäivää samaiseen paikkaan mutta tungoksesta huolimatta meillä oli oikein hauska ja antoisa iltapäivä. Kolmen tunnin tehokkaan hyppimisen ja pomppimisen jälkeen pojat ja Sienna alkoivat olla aika valmista kauraa kotiin. Iltakylvyn jälkeen ei juurikaan tarvinnut unta odotella vaan koko pesua, isot ja pienet nukahtivat samantien.

Jännittävä viikko olisi jälleen alkamassa. Mikan uusi työ ja poikien harjoittelu päiväkodissa. Itselläni olisi viimeinen virallinen Xycling ohjaus Elixialla vielä keskiviikkona, jonka jälkeen jättäisin ohjaushommat ainakin hetkeksi. Oman työni aloitus olisi sekin viikon päästä maanantaina, samana päivän kuin poikien olisi tarkoitus aloittaa virallisesti päiväkotitaipaleensa. Paljon on siis tapahtumassa lyhyessä ajassa. Tuntuu haikealta poikien jättäessä pikku hiljaa kotihoidon taakseen mutta tiedän, että tämä muutos arkeen ja rutiineihin tekee koko perheelle hyvää. Palaan pian taas asiaan ja kerron kuinka hyvin hommat saatiinkaan rullaamaan. 🙂

Munamies lumihangessa

Tämä ei ole ole sitä miltä otsikko kuulostaa, tai itseasiassa se on juuri sitä. Rakas aviomieheni on innokas perhosharrastaja. Valitettavasti näillä leveysasteilla perhosten valokuvaamista ja toukkien keräilyä ei voi harrastaa ympäri vuoden. Se ei kuitenkaan estä miestäni jatkamasta mieluisaa harrastustaan. Kun perhosia ei ole tarjolla on kuvattava sitä mitä on; niiden munia.

Vaikka maassa on hanki ja mittari näyttää pakkaslukemia, hän sinnikkäästi painalee pitkin lumisia peltoja ja kuuran peittämiä pusikoita. Sieltä hän toivoo löytävänsä kuvattavaksi erilajisten perhosten muna-asteella talvehtivia munia. Ensi  kesänä näistä munista sitten kuoriutuisi toinen toistaan upeampia perhosia.

Kyse ei siis ole mistään ihan pilipali harrastelijasta; myös jääkaappimme alalaatikoista löytyy tusinan verran perhosen koteloita. Ne talvehtivat siellä onnellisesti toukkina ns.koteloasteella ja kuoriutuvat vasta keväällä, kun ne otetaan lämpimään. Tiesin kyllä, että netistä voi tilata kaikenlaista mutta nyt uskon  nähneeni kyllä kaiken. Viime talvena ajatus perunapussin vieressä köllöttelevistä perhosentoukista vähän oudoksutti, tänä syksynä jääkaappiin ilmestyneet pötkylät olivat jo itsestään selvyys.

Täytyy myöntää, että ensi alkuun jouduin hieman pyörittelemään päätäni, kun hän viime kesänä pahimmilla helteillä saattoi viettää useitakin tunteja pusikoissa kuvaamassa perhosia ja etsimässä toinen toistaan erikoisemman näköisiä toukkia. Kun sitten näin upeita otoksia, joita hän retkillään oli saanut ikuistettua kamerallaan, pääni pyörittely loppui. Tajusin, kuinka vaikea olikaan saada otetuksi hyviä ja teräviä kuvia nopeasti liikkuvista, hyvinkin pienistä kohteista. Aloin todella kunnioittaa hänen kykyään valokuvata perhosia mutta myös ihailla hänen ilmiömäistä kykyään tunnistaa eri lajien edustajia. Itse pystyin juuri ja juuri sanomaan, oliko kyseessä nokkos- vai sitruunaperhonen, jos sellaiseen törmäsin. Tämä perhosvelho pystyi sen sijaan tunnistamaan (ja ylipäätään huomaamaan) kauempanakin räpyttelevän lajin, kertomaan sen sukupuolen ja ryhmittämään vielä kyseisen kaverin yö-tai päiväperhosiin. Tottakai hänen silmänsä ovat harjaantuneet tarkkailemaan luontoa ehkä vähän keskittyneemmin kuin meikäläisen, mutta silti, ihan käsittämätön taito!

En voinut muuta kuin aina hämmästellä, kun kesällä lenkkeillessämme hän yht´äkkiä käski pysähtymään, osoitti jonkun puskan latvaa ja sanoi: ” Siellä se on, näetkö? Tuolla oksalla, Jalavanopsasiiven toukka!” Melko usein onnistuin jopa näkemään perhosen tai toukan, joskus taas tuijotin onnellisena jotain puunoksaa, jonka kuvittelin olevan se, mitä minun kuului puskasta erottaa.

Oma Hemulini ei ole yksin harrastuksensa kanssa. Perhosista kiinnostuneista ihmisiä löytyy Suomesta(kin) pilvin pimein. On perhosfoorumeja, blogeja, facebook ryhmiä,  just name it.  Tottakai myös Mikalla on oma bloginsa ja hänen upeita otoksiaan perhosista ja tarinoita kuvien taustoista voi käydä ihastelemassa osoitteessa:  http://butterflyplaybook.com/

Kun siis näet ensikesänä jonkun heilumassa kameran kanssa nokkospuskassa, huoli pois, kyseessä ei ole sekopää, rakas mieheni siellä vain toteuttaa suurta intohimoaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kehonhuoltoa uudenvuoden aattona

Uudenvuoden aatto. Vuosi vaihtuisi tänä yönä. Kulunut vuosi hujahti kuin sumussa mutta onneksi muistoja on kertynyt kuvien ja videoiden muodossa.  Niitä voisi sitten jälkeenpäin katsella ja taivastella sitä kuinka tästä kaikesta selvittiin lopulta voittajina ja yhtenä kappaleena.

Vuoden viimeinen aamupäiväulkoilu suuntautui heti päivän valjettua läheiseen Krattipuistoon. Äitini oli tuonut meille tuliaisiksi näppärän termospullon, johon otimme lämmintä mehua mukaan. Lisäksi meillä oli itsetehtyjä piparkakkuja ja voi että ne maistuivat hyvälle raikkaassa ulkoilmassa!

Lasten mentyä päiväunille päätin käväistä vielä viimeisen kerran Fressissä. Sopimukseni päättyisi vuoden loppuun ja minulla oli enää tämä päivä aikaa hyödyntää jäsenyyttäni. Aamupäivän “Huolto45” kuulosti tuntikuvauksensa perusteella kokeilemisen arvoiselta. Äitini jäädessä valvomaan päikkäreitään nukkuvaa pesuetta, oli tällainen mahdollisuus miltei pakko hyödyntää.

Huolto45 tunnilla hyödynnettiin Grid-merkkistä hierontarullaa. Rulla oli valmistettu jämäkästä muoviputkesta ja päällystetty kovalla vaahtomuovilla. Hierontorullan avulla voitaisiin helpottaa lihaskireyttä, parantaa liikkuuvuutta sekä tehostaa lihasten hapensaantia ja verenkiertoa. Rullan pintamateriaalissa oli kolme erilaista aluetta, joilla pystyttiin kohdentamaan haluttu hierontapinta. Hieronnan intensiteettiin pystyi itse vaikuttamaan rullauskohtaa vaihtamalla.

Ohjaajan neuvojen mukaan rullailtiin ensin alaraajojen lihakset; pohkeet, reidet ja pakarat. Tämän jälkeen huollettiin alaselkä ja lavat. Vedet silmissä ja tuskasta ähisten rullasin kuona-aineita liikkeelle reisilihaksistani, pakaroistani ja ylävartalostani, jotka huusivat Hoosiannaa rullan niihin osuesssa. Tunti päätettiin varovaiseen kallonpohjaa hierovaan osuuteen ja noin viiden minuutin loppurentoutukseen.

Kokemus oli kerrassan  loistava ja hetkittäin jopa tuntui, että olisin ollut ihka oikealla hierojalla hierontarullan tehokkaasti availlessa jumiutuneita lihaksiani. Tunnin päätyttyä halusin kiittää ohjaajaa (joka muuten sattui olemaan vanha kollegani Elixia Flamingon ajoilta) ja hieman haikeana totesin jäsenyyteni päättyvän tähän päivään. Vaihdettuamme kuulumiset hän halasi minua tiukasti, toivotti kaikkea hyvää ja muistutti, että voisin aina palata jäseneksi mikäli ratkaisuni alkaisi harmittaa.

Minulle jäi todella miellyttävä kuva Espoonlahden Fressistä, eikä vähiten sen tarjoaman lapsiparkin vuoksi. Kun nyt sitten ensi viikolla mietin aamupäivisin mahdollisuutta pieneen omaan hengähdyshetkeen, poltetta takaisin Fressin jäseneksi tulen taatusti potemaan. Toisaalta, mikä olisikaan ollut parempi ajankohta jatkaa treenejä vaihteeksi jossain muualla; uusi vuosi, uusi boogie!

Meillä ei ole ollut sen ihmeempiä uudenvuoden viettämiseen liittyviä rituaaleja lasten syntymän jälkeen.  Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, olemme kaatuneet sänkyyn ennen puoltayötä ja heränneet kätevästi vasta seuraavan vuoden puolella. Poikien ja Siennan mentyä nukkumaan lämmitimme kuitenkin vielä saunan ja lauteilta käsin kuuntelimme rakettien pauketta. Paukahtelu oli jatkunut tasaisena jyskeenä koko illan ja Siennan kanssa olimme muutaman upean raketin hänen huoneen ikkunasta nähneetkin. Ehdottomasti paras paikka bongata raketteja oli kuitenkin yllättäen kylpyhuoneen pieni ikkuna. Puoliltaöin, vuoden juuri vaihtuessa, katselimme yhdessä Mikan kanssa upeaa ilotulitusta ahtaasta, pimeästä suihkukopista käsin ja toivotimme toisillemme hyvää uutta vuotta. Näin “romanttisesti” alkaneesta vuodesta ei voisi tulla muu kuin hyvä! Ihanaa uutta vuotta 2015 kaikille! 🙂

 

 

Elämää joulun jälkeen

Olimme heränneet koko “joululoman” kello 06:00 joten paluu arkeen joulun jälkeen ei juurikaan tuntunut missään. Aamupuurot oli saatu lusikoitua jo reilusti ennen Pikku Kakkosen alkamista ja pojat touhuilivat leikkejään yhdessä Siennan kanssa jolla oli vapaata päivähoitopaikastaan. Pakkasta oli näppärät -15 astetta, joten pidempi ulkoilu saatiin tältä aamupäivältä unohtaa. Kuten niin monen muunkin harmaan ja sateisen aamun, myös tämän pakkasmaanantain pelastus oli läheinen Fressin kuntokeskus.

Lasten Fressi, lapsille tarkoitettu ohjattu leikkitila, on aina ollut oikein mieluisa paikka lapsillemme (varsinkin sen pallomeri). Se on ollut myös minulle tärkeä henkireikä voidessani jättää lapset hyvään hoitoon jumpan tai kuntosalilla treenaamiseni ajaksi.

Olin tänä aamuna suuntaamassa jälleen Fressiin  joogatunnille ja vaikka kolmen teletapin talvihaalarin päälle pukeminen sai otsasuoneni hieman tykyttämäänkin, pysyin kiitettävän rauhallisena. Tämä johtui siitä, että tiesin pääseväni kokonaiseksi tunniksi rauhassa vääntyilemään asanoihin ja hymisemään lootusasennossa.

Kun sitten olimme muiden asiakkaiden kanssa valmiita aloittamaan tunnin mattojemme päällä, asiakaspalvelusta vastaava tyttö tuli pahoitellen ilmoittamaan, että tunti peruttaisiin. Ohjaaja ei kuulema ollut tietoinen kalenterissa olevasta joogatunnistaan. Info ei ollut kulkenut jostain syystä ohjaajan ja kuntokeskuksen välillä ja syynä tunnin peruuntumiseen oli ” väärinymmärrys.” Olin aivan hiilenä, siis mitä? Raahasinko koko pesueen tänne tuossa paukkupakkasessa vain sen takia, että sain kuulla tämän? Harmitti ihan hirveästi mutta eihän sille mitään voinut. Inhimillisiä erehdyksiä sattuu kaikille. Jotenkin olisin kuitenkin ymmärtänyt paremmin esim.ohjaajan äkillisen sairastumisen kuin sen, ettei tuntilukkarit olleet ajantasalla ohjaajien ja keskuksen välillä. Korjasin harmitukseni istahtamalla hierovaantuoliin ja nautin sen antamasta Shiatsu hieronnasta siihen saakka, kunnes oli aika hakea Sienna ja pojat Lasten Fressistä.

Kuten aina, Lasten Fressi oli jälleen toiminut loistavana energianpurkajana. Kaikki lapset nukahtivat päikkäreille ruoan jälkeen samantien. Itsekin olin sen verran nuupahtanut, että kömmin Siennan seuraksi sänkyymme, jossa hän päikkäreitään nykyisin haluaa nukkua. Heräsin vasta siihen kun kuulin ääntä alakerrasta ja tajusin, että äitini oli saapunut. Onneksi olin jättänyt hänelle avaimen ennalta sovittuun paikkaan ja hän pääsi sisälle nukkuessamme. Pojat alkoivat heräillä pian jälkeeni ja vihdoin viimein Siennakin. Mummoa oli odotettu saapuvaksi koko päivä ja oli todella iloinen yllätys kaikille meille, kun hän oli jo vastaanottamassa meitä heti herättyämme.

“Varpaisjärven mummo” sai kunniapaikan nukkua Siennan huoneen lattialle levitetyllä patjalla. Mummo kömpi muumi peiton alle ja Sienna oman prinsessa peitonsa alle. Lettipäinen pikku neiti oli ikionnellinen, kun sai vihdoin mummon yökylään huoneeseensa. Uniseura oli varmasti mieluista myös äidilleni ja molemmat taisivat tuhinasta päätellen nukahtaa ensimmäisen prinsessa kirjan jälkeen. 🙂

 

Jouluvalmistelut olimme aloittaneet joulukuun alussa laittamalla jouluvalot terassille ja joulutähden keittiön ikkunaan. Lisävalon saaminen pimeisiin päiviin ja iltoihin oli piristävää ja jouluvaloista luopuminen tapahtuisi vasta silloin, kun naapuritkin alkaisivat pikkuhiljaa ottaa alas omia viritelmiään.

Olimme leiponeet Siennan kanssa piparkakkuja ja torttulevyt odottivat pakkasessa siltävaralta, että luumuhillo eksyisi joltain kauppareissulta vihdoin kotiin. Valkoinen tekokuusi oli raahattu varastosta lyhyen ja ytimekkään pohdiskelun tuloksena turvaan yläkertaan. Kaksi kolmesta pikku tontusta kun eivät ihan käsittäneet vielä joulukuusen merkistystä tänä jouluna ja hauskinta koristelun sijaan tulisi luultavasti olemaan koristeiden suuhun tunkeminen ja kuusen kaataminen. Koristelimme kuusen Siennan kanssa ja hän oli aivan ihastuksesta soikeana; ” Ihana, ihana joulukuusi, minä rakastan sinua!” hän toitotti suureen ääneen, halasi kuusta tuon tuosta ja antoi sen oksille suukkoja.

Joulu alkoi vihdoinkin tuntua joululta kun lumi sateli aatonaattona ja muodosti hartaasti odotetun kauniin valkoisen maiseman. Sienna liimautui ikkunaan kiinni päikkäreiltä herättyään  ja nenälasissa ihasteli lumisadetta. ” Nyt se talvi tulee! ” Sienna riemuitsi ja alkoi samantien miettimään missä hänen pinkki liukurinsa olikaan.

Näytti tosiaan siltä että lunta tulisi kerralla sen verra, että sen pois sulaminen jouluaatoksi olisi mahdotonta. Pojat olivat vähän ihmeissään lumipeitteestä mutta hetken ihmeteltyään valkoista kylmää ainetta joka peitti takapihan, kaikki puut ja leikkipaikan, hekin innoistuivat siinä leikkimään ja mylläämään. Sienna näytti pulkkansa kanssa hienosti mallia pojille ja Mika tamppasi takapihalle lumeen näppärän käytävän, jota pitkin sitten vedettiin poikia ja Siennaa vinhaa vauhtia pulkalla risiin rastiin. Välillä kyydittävät muksahtivat kurvissa pulkasta naamalleen hankeen mutta se näytti olevan vain hauskaa!

Jouluaatto oli yhtä tuskaista odottamista koko päivän. Ainakin Siennan mielestä. Tasaisin väliajoin kysyttiin pukin mahdollista saapumisajankohtaa. Olimme päättäneet, että jaamme lahjat heti poikien iltaruoan jälkeen. Tämä ihan siitä syystä, että pienimmätkin tontut olisivat jaksaneet edes hetken vielä leikkiä saamillaan lahjoilla.

Vihdoin sitten minun leikittäessäni poikia ja Siennaa yläkerrassa, pukki oli piipahtanut ja tuonut ison kasan lahjoja. Pukki oli viisaasti asettanut ne röykkiöksi poikien alakerrassa sijaitsevaan häkkiin, josta sitten lahjoja voitiin pikkuhiljaa antaa oikeille omistajilleen. Ilman puista häkkiä paketit olisivat luultavasti revitty, kuolattu, pureskeltu, kuljetettu pitkin kämppää ja levitelty olohuoneesta eteiseen saakka.

Sienna oli vauhdissa heti lahjakasan nähtyään. “Onko tämä minulle? Entä onko tämä?” kuului samantien kun pikku neiti alkoi itsenäisesti jakaa lahjoja joita häkistä vain käsiinsä oli yltänyt saamaan. Lahjat löysivät omistajilleen kaiken kaaoksen keskellä suhteellisen hienosti ja pian lahjakasa oli muuttunut suureksi kassilliseksi lahjapaperikääreitä ja joulunarua. Pojat saivat mm. kivoja, pieniä (ts. yksinkertaisia ja kestäviä) IKEAn pikku-autoja, pikku-ukkoja ja sarjaan kuuluvan parkkihallin. Lisäksi paketeista paljastui tennispalloja (aivan mahtava idea), kauniit neuleet, bodyt ja villasukkia.

Sienna ilahtui suuresti uudesta Baby Born-nukestaan ja uusista vauvanvaunuista, jotka olivat lahjakasan kaikista suurin ja siten mielenkiintoisin paketti. Tämän lisäksi hän sai mm. Prinsessa-värikynät ja -tarrakirjan, pienen Prinsessa-pussukan (jota hän kuulema olikin toivonut niin paljon) kauniin punavalkoisen mekon ja hauskasti kuvitetun satukirjan. Mekkoa hän ei tosin suostunut edes kokeilemaan, koska se oli ” ruma ja liian iso”. Pukkikaan ei näköjään pysty miellyttämään ihan kaikkia…

Itse sain aivan ihanan lilan värisen poniraipan(!) Sen lisäksi pukki oli luvannut kustantaa kevään ratsastustunnit läheisellä tallilla. Ratsastuskurssista saisin nauttia ihan koko kevään aina lauantai aamupäivisin, kun liloine raippoineni kipuaisin ratsaille. En olisi voinut saada parempaa lahjaa; omaa-aikaa ja heppatarapiaa!

Mikaa pukki oli muistanut paksuilla nahkarukkasilla ja “hulahula” treenivanteella,  jonka testaaminen tosin johti siihen, että pojat ja Sienna änkesivät samantien hularenkaan alle ja pyörittämien jäi vain yritykseksi. Vanne ei siis ollut mikään muovinen Tiimari-versio 80-luvulta, vaan painavahko kuntoiluväline,  jolla varmasti sai selän ja lantion liikkumaan kun oikein vatkasi. Täydellinen taukojumppaväline istumatyöntekijälle.

Puoli kahdeksalta illalla olimme saaneet viimeisenkin tontun unten maille ja pääsimme vihdoin rauhoittumaan Mikan kanssa ihan kahdestaan joulun viettoon. Rauhallisesta joulusta ei tulisi meidän perheessä olemaan tietoakaan vielä moneen vuoteen ja oikein hyvä niin,  siihen on kyllä varauduttu. Oli kuitenkin helpottavaa kun rakkaan tonttulauman touhukas mekastus vihdoin muuttui tasaiseksi, tyytyväiseksi unituhinaksi lasten huoneissa.

Kampesimme vielä joulusaunaan kylmät limpparit kädessämme ja katsoimme hömppäsarjoja parin jakson verran Netflixistä. Täydellinen nollaus puuhakkaalle päivälle siis. Olimme onnellisia ja tyytyväisiä siihen miten hienosti olimme saaneet jälleen joulun järjestettyä. Vaikka jouluruoat (ne pari hassua laatikkoa muodon vuoksi hankittuna) olivatkin valmiina ostettuja ja joulukoristeita meilla oli esillä kahden Siennan tekemän tonttutaulun verran, en henkilökohtaisesti voinut olla stressaamatta vähempää. Sitten kun jouluna ehtisi tehdä muutakin kuin vaihtaa vaippaa ja nostaa milloin kenetkin lapsista pois keittiön pöydältä tai TV tasolta, olisi jouluun keskittyminen hitusen verran helpompaa. Ehkä sitten myös kodistammekin saisi tehtyä hieman “jouluisemman.”

Jostain joskus muistan kuulleeni hienon ajatuksen: ” Joulu on kaikissa kodeissa omannäköisensä ja sitä tulee kunnioittaa.” Minusta tuo on todella hienosti ja osuvasti sanottu. Toisille tärkeintä on kinkku, toisille kuusi. Toisille lahjat tekevät joulusta odottamisen arvoisen. Itselle tärkeintä tänä jouluna oli seurata miten innoissaan Sienna availi jännittäviä pakettejaan. Pojat sen sijaan olivat vielä liian pieniä ymmärtämään lahjojen päälle mutta luulen, että ensi jouluna meno on jo ihan erilaista lahjakasan ilmestyttyä olohuoneen nurkkaan. Tai ehkä  jo ihan sinne kuusen alle…

 

 

 

Joulukuusi evakossa

Ensilunta ja lomahaaveilua

Tänään se sitten satoi, talven ensilumi. Tai se oli lunta vielä puoleenpäivään saakka, sen jälkeen se muuttuikin jo (yllättäen) loskaksi ja taivas alkoi työntää lumen jälkeen sitä jo syksystä asti satanutta, tuttua vettä.

En vihaa talvea enkä luntakaan. Koen vain suurta ahdistusta lyhenevistä päivistä, valon puutteesta ja pitkistä kylmistä, pimeistä päivistä. Siitä tunteesta, että aamusta iltaan on ikäänkuin umpikohmeessa sisäisesti vaikka nukkuisi villasukat jalassa ja lämmitetty kaurapussi peiton alla. Siitä, että iho kuivuu ja halkailee viimassa kyntämisen vuoksi ja joka kerta ulos lähtiessään pitää pukea tuhannet hanskat, villasukat, hatut, villakypärät hattujen alle, villahaalarit ja talvikengät. Kaiken kukkuraksi tietysti vielä ne talvihaalaarit,  joissa sekuntikin ulko-oven sisäpuolella on käyttäjälleen yhtä tuskaa. Hiki valuu ja kaikkien pipoja kiristää. Eniten yleensä kuitenkin allekirjoittaneen. Sienna alkaa onneksi olemaan omatoiminen haalarinpukemisen suhteen, tosin tukan jäädessä jumiin vetoketjun väliin on isin tai äidin apu vielä tervetullutta…

Pojat eivät juurikaan valita vaikka hieman kuumahko haalareissa saattaa tullakin. Itse yritän aina olla salamaa vikkelämpi pukiessani omat kamppeet niskaan siten, että pääsisimme lähtemään ulko-ovesta mahdollisimman nopeasti. Mielellään vielä niin, että kaikki olisivat kerralla oven oikealla puolella. Vaikka talvi ja lumi ottavatkin minua aika huolella päähän, olen kuitenkin ehdottomasti lumen kannalla, jos pitää esim. valita mustan ja valkoisen joulun väliltä.

Toki lumi valaisee muuten pimeää vuodenaikaa ja onhan lumessa ihana leikkiä, hiihtää, luistella ja tehdä lumienkeleitä.  Lumilyhdyt ovat aina yhtä kauniita ja lumiukot aina yhtä pelottavan hauskoja. Niin ja  pieni lumisota piristää aina…Voi apua, nyt kun kertaan noita juttuja, tekee mieli mennä heti varastoon kaivamaan Siennan sininen pulkka tuohon ovenvarteen odottamaan lisää lunta ja etsiä siihen vielä lämpimät valkeat lampaan taljat pehmusteeksi. Ehkä tästäkin lumesta ja talvesta taas selvitään voittajina ja hymy huulilla. Ehkä otankin pojista mallia ja yritän tosissani nauttia tästä(kin) talvesta. 

Tähän talvikylläisyyteen vaikuttaa osaltaan varmasti myös se, että nyt on jo kolmas talvi ilman kunnollista breikkiä. Tai oikeastaan ilman mitään breikkiä. Breikillä tarkoitan tässä nyt aitoa, oikeaa lomaa! Ihan sellaista perusturistilomaa, jossa ainoa tehtävä on raahautua aamulla altaalle ja jossain vaiheessa muistaa kääntyä selältä vatsalleen ettei pahemmin palaisi. Päivän suurin dilemma olisi valita banaani ja kookos pirtelön väliltä ja ulkona syöminen ravintolassa koko loman ajan olisi helppouden lisäksi myös taloudellisesti erittäin suositeltavaa ja järkevää.

Myönnän joskus city sinkkuna miettineeni miten hassua se olikaan kun ihmiset odottivat yhtä lomaviikkoa koko pitkän vuoden. Painoivat aamusta iltaan duunia tukka pitkällä ja elivät ikäänkuin yhtä tai kahta lomaviikkoa varten, jonka voisivat sitten elää lämpimässä, palmujen alla ja moctailit kädessä altaan reunalla. Kuinka paljon silloin tiesinkään? Antaisin mitä vain että saisin hypätä edes vaikka Kanariansaarille suuntaavaan koneeseen ( yksi EI ikinä enää tässä elämässä – kohteistani ) ja tulla viikon päästä kauniisti ruskettuneena ja ah´ niin paljon energisempänä takaisin. Mutta tässä elämäntilanteessa lomahaaveilut siirretään vielä vähän eteenpäin, en nimittäin usko että loma olisi kovinkaan rentouttava kokemus tällä tämän hetkisellä ikäjakaumalla ja kokoonpanolla, joka miedän lomaretkikuntaamme kuuluisi. Voin vain kuvitella kuinka pojat juoksisivat allas-aluetta ympäri erisuuntiin ja Sienna roikkuisi vesiliukumäessä päällään… Jep. Yht´ äkkiä tuo lumi ei tunnukaan enää niin vastenmieliseltä. Siinä eteneminen paksuun talvihaalariin puettuna kun on kuitenkin asteen verran haastellisempaa ja hitaampaa kuin pelkissä uimahousuissa kaahottaminen allasalueella ….

Vaikka syvin huokauksin otinkin ensihiutaleet tänä aamuna vastaan, oli päivässä oikeita ilon aiheitakin. Päikkäreille pojat vietyäni pysähdyin hetkeksi oikein kuuntelemaan ja Nandohan se siellä huuteli:  “Ätääh, ätääh”. Hymyilin itsekseni kun tajusin, että nyt molemmat pojat jo osaavat sanoa äiti. Tai no, ainakin sinnepäin. Noel on hokenut “Äithiä” jo jonkun aikaa, mutta nyt siis jo meidän pikku Nandolainenkin!

Ps. Lomahaaveilun innoittamana kaivoin kuvat matkaltamme Malediiveille vuonna 2012, Siennan ollessa vain reilu puoli vuotias. Näihin tunnelmiin on aina ihana upottautua loskan ja pimeyden keskellä…Eletään toivossa, kyllä täältä rannallekin taas päästään vielä joku päivä! 🙂

 

 

 

 

Mummoilua kotona ja Sveitsissä

Kuten taisin aiemmin mainita niin tekemistä tosiaan riitti vaikka äitini oli auttamassa kokonaisen viikon. Iso kiitos siitä hänelle. Fyysinen apu poikien hoidossa oli tietysti ensiarvoisen tärkeää mutta myös henkinen tuki ja seura  jota häneltä sain, oli enemmän kuin tervetullutta. Oli ihana välillä puhua ihan oikean aikuisen kanssa asioista tai päivitellä päivän tapahtumia.

Herätys äitini ollessa täällä oli lähestulkoon joka aamu noin klo 6:30, eli perusrytmillä siis mentiin. Aamuvirkku äitini laittoi pojille joka aamu maidot valmiiksi, minun  kantaessa heidät vuorotellen alakertaan. Lähes viikkoon en myöskään ehtinyt tarttua kauhanvarteen puuron keittämistä varten vaan sen oli äitini ottanut vastuulleen niin aamulla kuin illallakin.

Aamujen pelastuksena jo pitkään on toiminut Pikku Kakkonen, jota pojat ja Sienna seuraavat aina yhtä innokkaana. Vaikka ohjelma sisältää jos jonkunlaisia lastenohjelmia, on Muumilaakson tarinoita silti poikien yksi suurimmista suosikeista. Kun tunnusmusiikki pärähtää soimaan niin kaksikko oikein juosta kaahottaa telkkarin eteen ja liimautuu ruutuun kiinni. Telkkari parkaa joutuu välillä pyyhkimään ihan sen takia, että se on niin kuolassa ja lähmäinen.

Muumien ja aamupalan jälkeen olikin sitten vuorossa joka aamuinen happihyppely ennen lounasta. Olin itse aika heikossa hapessa jo toista viikkoa kestäneen ärhäkän poskiontelo- ja keuhkoputkentulehduksen vuoksi ja oli todella ihanaa, kun äitini nappasi pojat aamuisin hetkeksi vaunulenkille ja minä sain hetken verran levähtää ja kerätä voimia. Viikko vierähti todella nopeasti ja sunnuntai aamusta äitini puksutteli varhaisella aamujunalla takaisin Varpaisjärvelle. Olo oli hetken verran vähän tyhjä kun juttukaveri oli poissa, mutta kauan aikaa en ehtinyt sitä suremaan, siitä pojat pitivät kyllä huolen.

Äitini lähdettyä kärräilimme heti yhdeksän jälkeen läheiseen Krattivuoren puistoon joka huokui tyhjyyttään. Vihdoin muutamia perheitä alkoi valua paikalle ja tuttujakin näkyi. Sain juttuseuraa ja aika hujahti huomaamatta niin, että lähdimme jo kiireen vilkkaa tankkaamaan kotiin lounasta ja päikkäriunia.

Vaikka poikien kanssa kolmestaan kotona oleminen olikin ihanaa, täytyy myöntää, että välillä jouduin laskemaan kirjaimellisesti minuutteja Mikan ja Siennan paluuseen. Iltapäivällä kauppareissulta palatessamme olin edelleen sen verran kipeä että pienikin hikiliikunta pisti puuskuttamaan. (Tässä tapauksessa pakollisena treenivälineenä oli ruokaostoksia pursuileva tuplavaunu, jossa lisäpainona toimi kaksi noin 10 kilon nakkipätköä.) Hiki virtasi selkääni pitkin ja nenä valui paksua vihreää räkää puskiessani vaunua pitkin katuja.

Kun sitten vihdoin pääsimme kotiin, laskin kauppakassit eteisen lattialle ja säntäsin yläkertaan vaihtamaan paidan. Olin niin hiestä märkä, että paita oli saatava vaihdetuksi samantien. Tullessani takaisin alakertaan (olin poissa korkeintaan 30 sekuntia) pojat olivat jo alkaneet purkamaan oma-aloitteisesti kauppakasseja. Nando seisoi pitsani päällä ja Noel piteli käsissään kananmunakennoa. Sieppasin kennon salamana Noelilta vain huomatakseni, että kaksi munaa oli jo liiskautunut lattiaan ja että hän seisoi niiden päällä. Olin siirtämässä Noelia pois kun Nando vuorostaan huomasi kiinnostavan liman lattiassa ja ryntäsi pitsan päältä luistelemaan samaan liisteriin. En voinut muuta kuin napata molemmat pojat kainaloon ja sukat munaliisteriä valuen nostaa heidät puiseen häkkiinsä siksi aikaa, että sain eteisen siivottua. Protestihuuto oli arvatenkin tärykalvoja hivelevä mutta minkäs teit. Sain kauppakassit puretuksi poikien raivotessa kohtaloaan häkissään. Samalla kiittelin itseäni: “Kuningas idea, kuningas idea! Kuka käskikään jättää kauppakassit Urpon ja Turpon ulottuville!”

Jos meillä kotona oli tiukkoja tilanteita poikien kanssa, ei Siennan reissu isin kanssa Sveitsiin mummoa ja ukkia tapaamaan ollut mennyt sekään ihan suunnitellusti. Sienna raasu oli sairastunut korvatulehdukseen, nielutulehdukseen ja lisäksi hänellä oli kova yskä. Paikallinen lääkäri määräsi hänelle lääkärikäynnin päätteeksi kunnon tropit, joilla tauti saataisiin varmasti nujerrettua. Ikävää, ettei suunnitelluista reissuista mm. eläintarhaan, jonne pääsyä Sienna oli todella odottanut pitkään, tullutkaan lopulta mitään. Kaikesta huolimatta heillä oli ollut kuitenkin oikein mukava ja antoisa reissu ja vaikka eläintarha jäi tällä kertaa kokematta, mummon ja ukin kilpikonnat ja kaksi kissaa olivat toimineet oivana korvikkeena eläinrakkauteen.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme olleet perheenä erossa toisistamme näinkin monta yötä ja voin vain sanoa, että ainakin henkilökohtaisesti huomasin miten suuren suuri ikävä minulla Siennaa ja Mikaa olikaan. Kun he vihdoin saapuivat myöhään tiistai-iltana kotiin olin onneni kukkuloilla enkä halunnut päästää kumpaakaan pois läheltäni. Sienna tuntui aikuistuneen muutamassa päivässä hurjan paljon eikä puhetulvasta tuntunut tulevan loppua. Kun hän vihdoin nukahti  viereemme, ajattelin mikä aarre hän meille olikaan ja kuinka hirvittävän paljon häntä rakastin. Ero tekee hyvää kunhan sen tekee sopivan pienissä erissä. 🙂